Miten tämä aika oikein lentää?

Kohta tuo lapsi varmaan täyttää jo kaksikymmentä!

No ei vaan, siellä se alkio edelleen uiskentelee turvassa äidin kohdussa. Aika tuntuu menevän nyt vain niin nopeasti, ettei tajuakaan kuinka paljon ehtii tapahtua viikossa! Tässä taas hiukan päivitystä tilanteeseen.

Ensimmäinen neuvolakäynti oli siis maanantaina. Neuvolassa oli kiva täti, joka kertoi paljon asioita. Paljon asioita jotka jo tiesimme, mutta myös paljon uutta. Ja luettavaa saatiin mukaan roppakaupalla, iskäkin sai oman kirjan! Neuvolan täti oli myös kovin puhelias, tuntui ettei tällainen hitaampi setä saanut henkeä vedettyä tädin lauseiden välissä. Ajatella jos olis meinannut kysyä jotakin!

Iskä oli kyllä statisti ainakin ekalla käynnillä. Täti kyllä kivasti otti Iskän huomioon, mutta valtaosa infosta taisi olla äidille suunnattua. Siitä huolimatta olin tyytyväisenä mukana, niin kuin aion olla jatkossakin! Aina aion menna mukaan, kun huolitaan!

Neuvola meillä sitten vaihtuukin heti toiselle käynnille, kun pääsemme muuttamaan kesäkuussa! Koti löytyi viimein, oikein hyvä koti lapselle kasvaa. Tontille mahtuu kuopsuttelemaan Äidin ja Iskän kanssa ainakin pari muksua! Äiti voi kuopsutella kasvimaata ja kukkapenkkejä, Iskä voi kopsutella polttopuita tulisijoihin ja muksut voi kuopsutella vaikka hiekkalaatikkoa, kunhan Iskä sellaisen nikkaroi. Siis rivarinpätkästä omakotitaloon, pääkaupunkiseudulta maaseudun kupeeseen. Maalaisromantiikkaa kerrakseen!

Saapa nähdä millaisella frekvenssillä tämä blogi nyt päivittyy, kun on niin paljon tulossa. Parhaani mukaan taas päivittelen kun kerkeän, mutta nyt on kyllä laitettava pakkaukset, muutot ja kodin laittamiset etusijalle. Ja kesällähän kuuluu olla ulkona eikä sisällä koneen äärellä. Eli läppäri syliin ja pihalle!

ps. Äidin vanhemmat saa uutisia huomenna...

Mitä sanoa, mitä ei?

Kaupan jonossa tänään oli äiti. Kaksi kouluikäistä lasta roikkui kassan reunoja pitkin ja kolmas oli tulossa varmaan kuukauden parin sisällä. Tai sitten kyseinen äiti oli nielaissut koripallon. Äiti handlasi kiukuttelevien koululaisten kanssa tilanteen hienosti. Ei antanut tippaakaan periksi, vaikka poika kokeilikin kaikenlaista, itkuakin. Tyttö oli vähemmän aktiivinen asiassa. Olin oikein ylpeä äidistä, joka johdonmukaisesti paimensi jälkikasvuaan.

Sivusilmillä äiti välillä vilkuili ympärilleen, kuin hakien hyväksyntää toiminnalleen. Topakkana tulevana Iskänä ja kasvatusalan ammattilaisena hymyilin hyväksyen. Kunnes äiti päästi suustaan sammakon, jota en ikinä toivoisi itse sanovani lapselleni.

"Kuule kun mua ei tippaakaan kiinnosta onko sulla ollu huono päivä."

Auts. Osaan vaan kuvitella pienen ihmisen sydämen säröt, jos äiti sanoo ettei kiinnosta. Se on tietysti lasten opittava, että joskus on huonoja päiviä. Ja kyllä lapselle saa sanoa suoraan, kovastikin joskus. Mutta jotain vastenmielistä on siinä, ettei lapsen asiat kiinnosta. Kaikella kunnioituksella kassajonon äitiä kohtaan: toivon että olisit valinnut sanasi paremmin.

Kuulumisten päivittelyä

Onpa kulunut jo aikaa edellisestä päivityksestä. Päivät vierivät kummallisen arkisesti eteenpäin, on työtä ja uuden kodin etsimistä ja ihan tavallistakin kotielämää. Välillä ei edes muista, että perheessä tapahtuu muutoksia. Mutta jossain takaraivossa silti jyskyttää: minusta tulee Iskä! Ja onhan asioita jotka muistuttavat muutoksesta päivittäin, kuten Äidin huonovointisuus, kotona lojuvat vanhemmuuteen liittyvät kirjat, pientä sukkaa kutova Äiti...

Raskaudesta tietää jo lisäksemme kaksi ihmistä. Mainitsinkin jo aiemmin että salaisuus on murtunut. Ensimmäinen perheen ulkopuolinen oli ystävämme, jota luultavasti pyydämme myös kastamaan lapsen, pappi kun on. Toinen salaisuudenhaltija on hyvä ystävä, jonka luona Äiti kävi kyläilemässä ollessani eilen iltavuorossa. Olen oikeastaan ihan tyytyväinen, että joku tietääkin asiasta. Eihän salaisuus tunnu jännittävältä, jos se ei yhtää raota verhoaan ulkopuolisille...

Isovanhemmille kertomista on pohdittu ihan säännöllisesti, lähinnä sen vuoksi että heitä on tavattu viime viikkoina niin monesti. Ehkä vähän teki mieli jo kertoakin, mutta eiköhän tässä odotella vielä jokunen viikko. Nyt ollaan siis viikolla 8, joten voisihan tuon kertoakin jo kohta! Outoa kun ei oikein osaa päättää sopivaa aikaa! Kokemuksia, anyone?

Äiti voi pahoin. Siis ei juuri nyt, mutta noin yleensä. Etukäteen kerroin jo odottavani sitä oksentelua, kun se tekisi odotuksesta muka jotenkin konkreettisempaa. Katin kontit, nyt lähennä säälittää Äiti-rukka joka on välillä ihan harmaa ja uupunut. Ei Äiti oksenna, mutta huonovointinen hän on. Iskä tekee tietysti parhaansa lohduttaakseen, mutta kyllä tässä aika voimaton olo on realiteettien edessa: eihän raskauspahoinvoinnille mitään kai voi.

Ensimmäinen neuvolakäynti on viikon päästä ja sinne meneminen tietysti vähän jännittää. Ei kai neuvolassa ensimmäisellä kerralla mitään hirvittävän erikoista ole, varsinkin kun Äiti on kyllästänyt Iskää etukäteen jo raskausaikaa koskevalla tiedolla. Lähinnä etukäteen kiinnostaa, millaisella "ohjelmalla" valmistaudutaan perheenlisäykseen: kuinka usein neuvolassa käydään, missä vaiheessa perhevalmennusta, missä vaiheessa Kelaa aletaan pommittaa hakemuksilla... Mitäs kaikkia happeningeja tähän raskauteen liittyikään?

Kohtapuoliin varmaan täytyy alkaa laittamaan masukuviakin tänne näkyviin. Äiti ainakin päivittäin katselee masua ja miettii, onko se kasvanut. Kai se pikkusen onkin. Tai sitten Iskä vaan kuvittelee...